Tultiin viime yönä takaisin ihkulta aurinkomatkalta Sanyasta.

Nähtiin maailman suurin patsas (Vapaudenpatsastakin korkeampi buddha).

Aika creepyä kun tyyppi vaan fiilistelee keskellä merta. Tuo on ihan taannoin valmistunut, korkeutta 108 metriä. Se lienee parinkymmenen vuoden kuluttua ohuesti tunnetumpi nähtävyys kuin nykyään. Kuvan oikeassa laidassa jättisuitsukkeita.

Käytiin myös leikkimässä apinain kanssa saarella, jonka nimi on oikeasti Monkey Island. Guybrushia ei näkynyt. Arr, matey!

Macaeu-apina (tms.) varasti Annalta limpparin, puri pulloon reiän ja joi kaiken. Kuvassa elukan ensimmäinen siirto.

Poikettiin myös yli 50 erilaisen kuuman erikoisaltaan kylpylässä. Tianya Hot Springs tms.

Oli kohtuu hieno lillua altaassa, jossa pienet kalat söivät kuollutta ihoa pois. En saanut itsestäni hyvää kuvaa, kun pelkäsin kameran tippuvan ja saavani sähköä. Tässä kiinalaisia pureksittavana.

Joukossa oli kalakeittojen lisäksi muun muassa kookosmaito- ja kahvialtaita sekä tällaisia kukkaslitkuja.

Lisäksi paloimme pahasti rannalla, yövyimme maailman parhaassa hostellissa ja yöpolskimme Kiinan suurimmassa ulkouima-altaassa Yalong Bayn turistihelvetissä.

Jos katsoo tarkkaan, voi huomata, että Anna on piilossa etualalla näkyvän puun takana.

Vielä kiinalaisia koruja, for now reason. Tai no, siksi, että kuvassa on kivat valot.

Pieni anekdootti: Vikana iltana meitä yritettiin huijata. Tilasimme paikallisessa raflassa kokonaisen kalan, jonka hinta lasketaan suoraan painon perusteella. Vaakaa oli mielestäni selvästi rukattu, ja vaikutelmaa vahvisti se, että meidät haettiin varta vasten katsomaan punnitusta, ettemme voisi väittää laskun saapuessa vastaan.

Ärsytti kusetus, joten ostin viereisestä liikkeestä kuuden desin kokispullon ja pujahdin vaa’alle omin päineni. Viitoin raflan omistajan paikalle katsomaan, kuinka kapine näytti 600 geen pullon painoksi yli 850 grammaa. Hirveä selittely, mutta lopulta saatiin lähes kolmannesta pienempi lasku. Laowai 1, Cheating Pektopah 0.

Mutta: Tästä eteenpäin tämä blogi on koomassa until further notice. Me tullaan Suomeen 21.12. illalla. Anna lähtee pian sen jälkeen Kontiomäelle ja minä Pielavedelle. Välipäivät on vielä vähän hämärän peitossa, mutta uutena vuonna pidetään kemut Otarannassa!

On muuten ikävä kotiin. Joulu perheen kanssa on parasta, mitä tähän hätään voisi kuvitella. <3.

[Juh. huom.: On hullu vikojen päivien työkiire, joten en ehdi nyt yhtä otosta lukuun ottamatta kuvittaa tätä Annan hiukkasen viivästynyttä matkajatko-osaa. Pahoittelut!]

Koska tunaroin, enka kirjoittanut asioita ylos silloin, kun viela ne muistin, tassa on vain paallimmaiset muistot Tonglista. Valitan, ei kovin mielenkiintoista :P

Mies ja kisu Tonglissa.

Aamu Xitangissa oli kiva, paikka vakuutti myos paivanvalossa :) Halusin ostaa aamupalaksi mandariinin eraalta mummolta, ja luulin, etta sellainen maksaa yhden kwain. No, siihen hintaan saikin nelja mandariinia, ja viela vaihtorahaa takaisin. Muutama hetki kiertelemassa myyntikojuja, ja juoksujalkaa bussiasemalle etsimaan jatkoyhteytta Tongliin. Kas kummaa, kavi samalla tavalla kuin edellisena paivana: joku randombussi poimi meidat tienvieresta kyytiin. Luulimme paasevamme samalla kyydilla Tongliin saakka, tai, no ainakin jonnekin uuteen paikkaan. No, paatepysakki oli sama paikka, josta olimme edellisena paivana lahteneet. Mika pettymys.

Vahan aikaa pyorittyamme loysimme oikein bussiaseman (oikeasti se oli ihan siina vieressa, me ei vaan tajuttu sita heti). Siella koetimme loytaa bussin Tongliin, kyselimme ihmisilta, ja lopulta todella ystavallinen, trendikas ja nuori (miten voikin olla niin uskomattoman pinkeita teineja :D) pariskunta auttoi meita selvittamaan, ettei Jinshanista paase suoraan Tongliin mitenkaan. Hihhei.

Muutamien kulkuneuvovaihtojen jalkeen kuitenkin saavuimme oikealle paikkakunnalle. Perilla odotti kuitenkin pettymys: paikka oli (ainakin silta se vaikutti) todellinen turistirysa, ja taynna kiinalaisia ja lansimaalaisia. Myyjien huutelu kuulosti valitettavan paljon samanlaiselta kuin Shanghaissa: “look-a-look-a”. Siina vaiheessa kadutti, etta Xitang oli jaanyt taakse. Halusin menna takaisin.

Koska olimme perilla niin aikaisin (kello ei ollut viela 17.30), paasimme pulittamaan sisaanpaasysta ruhtinaalliset 80 juania. Siihen hintaan olisi paassyt ilmeisesti katsomaan kaikennakoisia nayttelyita tms. puistoja, mutta koska ensimmaisena mielessa oli majapaikan etsiminen ja tavaroista eroon paaseminen, paatimme “pohtia” asiaa myohemmin (myohemmin tarkoittaa tassa tapauksessa hetkea, kun olimme seuraavana aamuna poistuneet kaupungin porteista ja tajusimme, ettemme paasisi enaa samalla lipulla takaisin. Nakematta jaivat). Yopaikan loytaminen oli hankalaa, onneksi kuitenkin lopulta loysimme paratiisiin.

Kavellessamme kanavien varrella, huomasin ikkunan, josta nakyi huone. Huoneessa oli sanky. Kutsuva sanky. Paha vaan, missaan lahistolla ei ollut mitaan hotellin/hostelin nakoista, joten jatkoimme matkaa kanavan toiselle rannalle kohti “Teahouse- Hotel”-kylttia. Menimme sisaan, pyysimme nahda huoneen. Seta lahti edelta, johdatti meidat kanavan toiselle rannalle, ja avasi oven, juuri siihen huoneeseen, jota olin katsellut. Ei tarvinnut miettia kahdesti, mita tekisimme.

En tieda, mista se johtuu, mutta jokaikisella matkalla, jonka olemme tehneet taalla, olemme nukkuneet paivaunet heti kun olemme saapuneet majapaikkaan. Ei niin, etta matkustaminen olisi ollut rasittavaa, tai etta erityisesti olisimme tarvinneet unta. Jostain syyta vain nukumme. Mutta siis. Tamakaan kerta ei ollut poikkeus. Nukuimme pari tuntia, ja kun herasimme, ulkona oli pimeaa. Kello oli hadin tuskin kuusi. Nalka kurni vatsassa, ruokaa!

Tongli ei ollut yhta aktiivinen kuin Xitang. Ruokapaikkojen metsastaminen kavi melkein tyosta. Lopulta loysimme kivan paikan kanavan rannalla. Englanninkielinen ruokalista, ja mahdollisuus juoda omaa valkoviinia kanavan rannan ravintolassa kruunasivat Tonglissa vietetyn illan. Kun ravintolassa ei ollut viinia tarjolla, ja meilla oli oma pullo, niin kysyimme, saako juoda. No sai:) Ruokaakin oli riittavasti tarjolla ja se oli hyvaa.

Ruoan jalkeen olisimme halunneet lahtea katsomaan paikallista yoelamaa, mutta sita ei ollut. En tajua, mutta ei tajunnut Juhanikaan :D Ressukkaa harmitti niin paljon, kun yrityksista ja kyselyista huolimatta saldo baareille oli nolla. Vastalauseena hankimme uuden pullon valkkaria, ja vietimme iltaa iloisesti viinia siemaillen.

Aamulla tarkoituksena oli menna Suzhoun kautta kotiin. Matkalla naimme Kiinassa oloajan ensimmaisen kolarin. Toinen auto kolhaisi bussiamme (kenellekaan ei kaynyt mitenkaan), ja matka tyssasi muutaman kilometrin paahan bussiasemasta. Kolaripaikalta otimme mopokyydin perille. Mieleenpainuvin asia Suzhoussa kuitenkin oli kerjalaislapsi aiteineen. Kun kuljimme ohi, lapsi tarttui Juhania jalasta kiinni, ja roikkui siina. Aiti ei sanonut mitaan, tuijotti vain apaattisena meita ja tilannetta. En voi kasittaa, kuinka kukaan voisi opettaa lapsensa toimimaan tuolla tavalla. Totta se kuitenkin oli. Lapsi roikkuu Juhanissa, joka yrittaa hatistella hanta pois. Minakin hatistelin samalla tavalla kuin koiria hatistellaan kauemmas. Kuva siita sailyy varmaan ikuisuuden paassani.

Tänään 10 valokuvaa, joiden esittäminen ei aiemmin onnistunut.

1. Mission: Quite Possible, Actually

Tämä kuva on otettu maailman korkeimmasta baarista, Jinmao Towerin 88. kerroksessa sijaitsevasta Cloud 9:stä. Kuvassa on esitetty reitti, jota Tom Cruise viilettää Mission: Impossible III:ssa koettaessaan varastaa pahiksilta jonkin tuomiopäivän kapineen.

1) Tomppa ottaa vauhtia ja juoksee pitkin kattoa.

2) Tomppa hyppää mahdollisimman pitkälle. Selässä on köysi. Tarkoitus on päästä viereiselle kaltevalle katolle heilurimenetelmällä, eli köyden toinen pää on kiinni katossa.

3) Tomppa heilahtaa nätisti kohteeseensa.

4) Tomppa tippuu selälleen katolle, liukuu ainakin kahtasataa alaspäin kohti varmaa kuolemaa, ampuu kesken menon reunoilla päivystävät vihut ja pelastuu viime hetkellä tarraamalla katon alareunasta kiinni. Sitten se menee tuonne taloon ja hyppää myöhemmin 20 kerrosta alempaa lasin läpi ulos.

2. Accidenté!

On meilläki aktionia: kolari! Oltiin siis tuolla bussissa. Kuski on toi valkopaitainen kaveri joka käy hiukan lämpöisenä. Tästä enemmän Annan huomisessa kirjoituksessa, ehkä.

3. Varrella virran, elektroni saatana kauas ui

Huangpu-joella liikkuu Vega-niminen laiva, jonka selässä loisii yli 200 neliömetrin telkkari. Media On Water är deras slogan. En sitten tiedä, miksei siinä voi näyttää rehellistä ohjelmaa ton psykoosikaman sijasta.

4. Tohtori, siinä on pilkkuja

Pakollinen hassu elintarvike -kuva.

5. Ahneet lapset

Ei ne oikeesti ollu ahneita vaan oli just hyvä ku pukki tuli käymään Shanghain suomalaisten joulujuhlassa. Tonttulakkinyyteissä oli mandariinia, piparia ja kaikkea muuta samaa, minkä itsekin muistaa ala-asteelta.

6. Suosi suomalaista

Kimba voitti vihut, vähän niinku Tomppa.

7. Työpaikkahäirintää

Annan duunissa käy jokaisen työpäivän jälkeen ihan oikeesti hierojat.

8. Veljekset kuin ivlekset

Edes kenkiin ne ei osaa kirjoittaa mun ja velipojan nimiä oikein.

9. Meillä on munaa

Tällaista ihan ihmeellistä höttöä myydään jokaisessa pikkukaupassa, jollaisen nurkasta, kassan viereltä, tämäkin kuva on. I don’t get it. Moottoriöljyssä haudutettua äggiä.

10.1. “Juhani, en minä osaa!”

Oltiin ampumassa jouskarilla…

10.2. Valheella on lyhyet jäljet

… ja Anna pärjäsi mulle. EDIT: Joo, on ne ihan oikeasti sen ampumia.

Moikka taas kivat kuulijat ja tervetuloa Muonatorstain pariin! Tänään arvostelussa eilisen liikelounaani ruokalajit Pudongin maaseudulta.

1) Kananjalat (siis ne varpaat ja nilkat, ei mitkään koivet)

Kananjalka: Otetaan tikkukaramellista pelkkä tikku, rullataan sen ympärille siivu kinkkua, päällystetään koko paketti kontaktimuovilla ja kastetaan limaan. Maku tulee limasta, ja jos hampaat löytävät lihaa, on sitä tasan milli ennen kovaa ylläriä.

Arvosana: *

Etana. Kuvaa on käytetty ilman lupaa.

2) Etananpäät

Toivottavasti-kuollut etana kaivetaan hammastikulla kuorestaan ja laitetaan suuhun. Sitten kuunnellaan pöytänaapurin hätähuutelua siitä, että pää on se turvallisesti syötävä osa. Syljetään kroppa lautaselle, tunnistetaan naama ja pistetään poskeen. Mâgnífiquè!

Arvosana: ****

3) Sammakonihra-linnunpesäkeitto

Kaikki sokeroitua räkää maistaneet tietävät, miltä sammakonihra-linnunpesäkeitto maistuu, näyttää, haisee ja tuntuu. Hinta on huomattavasti makua suolaisempi.

Arvosana: ***

4) Porsaan vatsalaukku

Kananjaloissa liha oli piilotettu kontaktimuovin sisään, porsaan vatsalaukussa päinvastoin. Syötävältä vaikuttavan viipalen sisällä on nilja ja sitkeä kerros pahuutta. Hätä ei kuitenkaan ole tämän, tuon tai kenenkään muunkaan näköinen: venytetystä bägistä saa riippumaton mökille.

Arvosana: **

Siinä kaikki tällä erää, ei palata asiaan ikinä!

Tuontitavaran hintaan on Suomessa vaikea suhtautua, kunhan täältä palataan. Esimerkkejä Shanghain katukaupasta:

Farkut kolmella eurolla.

Puku kympillä.

Juhlakengät kuudella eurolla.

Tennarit puolellatoista.

T-paita, no, voitte arvata.

Oma lukunsa ovat kopiotuotteet. Ne ovat niin aidon oloisia, että harjaantuneellakin Mustamäki-silmällä saa eroja etsiä. Usein ei löydä. Kaukana ovat takavuosien kirjoitusvirheet brodeerauksissa, väärällä puolella kulkeva lanka tai käsivaralla piirretyt Niken logot.

Vähintään osa kamasta taitaa pikemminkin tulla samoilta tehtailta, kuin “aidot” tuotteet, jotka tietty nekin tehdään täällä.

Ray-Banit kaiverretuilla made in -teksteillä, suomenkielisellä huolto-oppaalla ja nahkakotelolla neljä euroa. Halvemmat kopiot runsaalla eurolla (nekin näyttävät puolen metrin päästä Ray-Baneilta, mutta eivät tunnu kädessä samalta, koska kehykset ovat normaalien festarilasien tyyliin kevyempää metallia ja olennaisia minitekstejä puuttuu).

Klassikko-Converseista maksettiin vitonen, mutta saatiin kuulla, että kaksi euroa olisi ollut oikea hinta.

DVD-elokuvat myydään kärryistä, jollaisia odottaa kotioven edessä, kun palaa töistä puoli kuusi. Valikoima on satoja elokuvia ja hinta 50 senttiä kappaleelta.

Viipale ruisleipää maksaa muuten saman, kuten myös hyvä juusto sen päälle.

Anna ei ole saanut jatko-osaansa aikaan, joten tarinaa ihan muusta.

Olimme viikko sitten perjantaina (16. marraskuuta) juhlimassa ystäväni Tommin ja tämän ruotsalais-australialaisen poikaentouragen kanssa. Näytimme herroille Shanghaita, kun kerran olivat Etelä-Koreasta saakka tulleet kyläilemään.

Baarissa törmäsimme paikalliseen suomalaistuttavaamme Juhaan, joka kutsui saman tien minut ja Annan seuraavan päivän miljonäärimessuille. Tarjolla oli Diamond Vip Invitation kaikilla herkuilla. Juha oli saanut kaksi sellaista firmansa kautta.

Diamond Vip à la “Top Marques, The World’s Most Exclusive Luxury Show”. Muahaha.

Ei muuta kuin krapulassa ylös ja Juhan kuljettajan kyydillä International Convention Centreen.

Itse messuilla oli varsin veikeää. Väki oli ulkomuodoltaan kaikenkarvaista, mutta kaikki esillä ollut oli melkoisen arvokasta. Kuvat kertokoot. Hinnat ovat siis “kymmenkertaisia”, eli 10 000 RMB on 1 000 euroa. Puhun koko ajan euroista tai dollareista, en rempuloista.

Tekikin juuri mieleni pulittaa kuusi tonnia kynästä. Ei kun haluan sittenkin tuon epämukavan dildon näköisen putkilon, joka kustantaa vajaat 30 tonttua.

Avaruusajan flyygeli. Jotenkin tyyliin sopimatonta oli, että tuota oli palkattu koko päiväksi soittamaan joku tytskä farkuissa ja neuleessa (ei kuvassa).

Autoja oli paljon. Jos osti tämän Spykerin, sai Möetit kaupan päälle.

Pääsin mainokseen. Tekstistä ei näköjään saa selvää, mutta siinä sanotaan jotakuinkin, että älä yritä juksata.

Hän hymyili kaikelle mikä liikkui. Veikkaan syyksi provikkapalkkaa.

Hmm, maksaa melkein miljuuna mummoa. Mitä se voisi olla? Vähintään valomiekka tai kuulento? Ei vaan…

…kaappikello. Anna näki, kun vanhempaa naista tultiin onnittelemaan, koska hän meni ja osti tämän pois kuljeksimasta.

Itse puolestani kuolasin tätä keskusyksikköä. Hinta oli dollareissa vaivaiset 50 000, vaikka kotelo on 12 kertaa kiillotettua kiinalaista antiikkia ja tuo kultapäällyste koristeissa on, no, kultaa. Nuo vihreät on siis jäähdytysputkia ja sieltä löytyy parikin grafiikkakorttia jne. Kovalevyjä on kolme, joista kaksi nyt paikallaan. Tarkemmat speksit näkee…

…tästä, jos erottaa. Mitä sitä tekisikään ilman 1,3 teraa levytilaa, kahta 8800GTX-graffakorttia ja kolmen gigahertsin Intel Core 2 Quad Corea?

Päivän kohokohta oli ajelu Segway-härvelillä. Se toimii siten, että eteenpäin nojaaminen vie eteenpäin ja taaksepäin taaksepäin. Enemmän nojaamista equals enemmän vauhtia. Ehkä päheintä tekniikkaa, mitä olen kokenut. Vauhtia sai maksimissaan 20 km/h, jota en olisi kyllä uskaltanut kokeilla, sillä sisätilarajoitus 5 km/h tuntui jo ihan riittävältä alkuun. Laitteen olisi saanut omaksi 10 kilodollarilla, mutta pelkkää kokeiluakin varten piti kirjoittaa isot sopparit siitä, ettei vedä ketään oikeuteen, jos teloo itsensä.

Joudun käyttämään pukua töissä, joten teetin tuon kuvassa ylläni olevan. Juuri tällaiset asiat ovat Kiinassa niin ihkuja, koska halvalla saa yllättävän hyvää. Mallin ja kankaan sai valita satojen vaihtoehtojen katalogista. Hinta oli matskuineen, töineen, kotikäynteineen ja korjauksineen 75 eeroa, eikä vaate ole ainakaan vielä muutamankymmenen käyttökerran jälkeen osoittanut merkkejä vioista.

Juha kutsui meidät messujen jatkoille kotiinsa, joka oli luksus sekin. Sijainti hyvässä taloyhtiössä ja peräti 22. kerroksessa.

Korkealla asuminen olisi varmaan kivaa.

Illan hauskinta oli rälläily Juhan ajopeleillä. Kämpästä löytyi muun muassa golfauton miniversio, “golfmopo”, sekä Harrikka-mallinen Chopper-polkupyörä. Huristeltiin pitkin taloyhtiön maita ja mantuja ja toivottiin, ettei poliiseja satu tielle.

Anna-ajokortiton otti homman haltuun.

Born to be child.

Loppuillasta löysimme vielä baariin, josta tarttui kouraan osuva hetki torninrakennuspelistä, joka kulkee niin monella nimellä, etten muista yhtäkään.

Olen aina odottanut Venetsialta paljon. Luultavasti liikaa, jos muiden juttuja kuuntelee. Mutta kun saavuimme illalla pimeaan Xitangiin, kaikki odotukset, joita minulla on ollut Venetsialle, toteutuivat.

Matkan alku: Paiva alkoi niinkuin mika tahansa perjantai. Menin aamulla normaalisti toihin, Juhanilla oli vapaapaiva. Edelisena paivana olin lahtenyt huonovointisena toista ja sama meno oli jatkanut illalla. Aamulla kaikki oli kuitenkin hyvin, kunnes parin tunnin toiden jalkeen olo huononi niin, etta lahdin takaisin kotiin.

Kas kummaa, kotona olo taas parani :). Halusin taas paeta kaupungista, kun muistelin kaiholla edellisen viikon raikasta ilmaa, kukkuloita ja vetta. IHan ex tempore lahdimme ensin juna-asemalle ja siita viereiselle bussiasemalla ja paatimme lahtea sinne minne nenuli nayttaa. No, ei nyt ihan niinkaan: olimme jo ennakkoon sopineet sen verran, etta menemme katsomaan niin kutsuttuja kanaalikaupunkeja (Xitang on siis yksi niista).

Bussiasemalla loysimme mukavan englantia puhuvan virkailijasedan, joka kertoi, etta jos haluamme menna mihin tahansa kanaalikaupunkiin, ensin kannattaa menna Jinshan-nimiseen paikkaan (tms. en ikina osaa kirjoittaa paikkojen nimia oikein). Sielta sitten voisimme ottaa jatkoyhteyden Xitangiin tai Tongliin tai Suzhouseen. Niin ostimme liput ja kiipesimme bussiin. Jannaa.

No oikeasti jannyys alkoi vasta Jinshan-Jishanissa(wootever) (Jiashan, J. huom.). Bussi jatti meidat alueelle, joka ei ihan vastannut ainakaan omaa mielikuvaani bussiasemasta. Palloilimme siina jonkin aikaa eksyneina, kunnes vieressa olevasta minibussissa oleva seta viittoili ja huusi meita tulemaan kyytiin. Kysyttyamme, meneeko bussi Xitangiin ja saatuamme kiinan kielisen ja ilmeisesti myontavan vastauksen, kiipesimme kyytiin. Bussissa oleva porukka oli hyvin sekalaista: ilmeisesti kyseessa oli
epavirallinen kimppakyytibussi, jossa kukin jai itselleen sopivassa paikassa pois. Matka maksoi 5 paikallista rahayksikkoa per naama, ja matka kesti alle puoli tuntia. Hetken aikaa kylla silti mietitytti,
mihin oikein joudutaan :P

Auto, jolla matkustimme.

Perilla seta jatti meidat ihan normiristaukseen. Kyseessa oli kuin olikin Xitang, vaikke paikka todellakaan nayttanyt kanaalikaupungilta. Vetta ei nakynyt mailla eika halmeilla, ja muutenkin ymparisto naytti pikemminkin Kajaanin keskustalta (paitsi etta se oli taynna kiinalaisia ja kauppoja).

Reput selassa kiersimme ja kyselimme ja koetimme loytaa Shanghai-oppaan meille suositteleman Ming-dynastian aikana rakennetun hotellin. No, ei todellakaan loydetty sita. Kiinalaiset eivat ihan hirvean helpolla ymmartaneet kiinaa, kun sita yritimme puhua. Jotenkin mielessa valkkyi kuva vanhasta kiinalaisesta rakennuksesta kanaalin rannalla kunnon nakymalla, eika sita saanut pois.

En enaa edes muista, miten lopulta paadyimme oikealle reitille. Kavelimme pimeaa kujaa pitkin, ja melkein jaimme pyora-vaunu-yhdistelman alle (kapeat kujat you know). Mutta kun paasimme kujan paahan, olimme perilla. Enka millaan olisi voinut kuvitella kauniimpaa nakya kuin se,
mika meita odotti.

Punaiset lyhdyt valaisivat kanaalia molempiin suuntiin, kun katsoimme sillalta vasemmalle ja oikealle. Kaikki naytti niin kauniilta ja lampimalta ja kutsuvalta. Ihmiset hymyilivat ja minua hymyilytti. Kavelimme kanaalin vierta pitkin, katselimme kojuja ja ihmisia ja yhtakkia ei ollut enaa kiire minnekaan. Kanaalin varrelta myos loysimme maailman suloisimman hotellin. Saimme nakyman kanaalille, puulattian, vanhanaikaisen katossangyn ja tunnelman, jolle mikaan ei veda vertoja. Mistaan ei kuulunut “look-alook-a-look-a” niinkuin Shanghaissa myyjilta, vaan paikalliset eivat tyrkyttaneet tuotteitaan. Kaikki puhuivat kiinaa.

Näkymä eräältä sillalta.

Maksettuamme huoneen ja jatettyamme reput sinne, lahdimme taas ulos etsimaan ruokaa ja katsomaan, mita kaikkea Xitang tarjoaa. Family style-syominen on ihan parhuutta! Ruoana jalkeen istuimme hetken aikallisessa baarissa, joka oli koristeltu seinakirjoituksin. Ihan kokonaan, tuoleja, seinia, poytia ja lattiaa myoten. So cool! :)

Ravintolassa ammuttiin ilotulitteita.

Paikallinen pariskunta lauloi meille.

Asioita, joita ainakin minulle jai paahan Xitangista: kissat, veneet, mukavat ihmiset, hattaroita, hyva ruoka, yksi tietty sopo koira, tunnelma, romantiikka ja uskomattoman kaunis ymparisto. Toivottavasti kuvat kertovat paremmin kuin sanat, mita olen tassa koettanut selittaa.

Öinen Xitangin halki kulkevan kanaalin vastaranta

Vene parkissa keskellä yötä.

Aamulla katselin huoneen ikkunasta, kuinka vastapaisen talon parvekkeella nainen aloittaa aamunsa tai-chi:lla. Toisen talon alakerrassa toinen nainen pesee pyykkia kanaalissa, ja toinen lakaisee maasta lehtia. Vaikutti ihan silta kuin ihmiset elaisivat Xitangissa samanlaista arkielamaa kuin satoja vuosia sitten.

Aamu.

Perinteistä pyykkienpesua.

Kulttuuri, historia ja perinteet. SIta ehka Xitang pystyi kaikista aidoimmin tarjoamaan tahanastisen Kiinan matkan aikana. Ensimmaisen kerran sai todella kurkistaa lahelta paikallisten ihmisten elamaa, ja se tuntui niin erilaiselta kuin Suomessa.

Seuraavana aamuna lahdimme taas liikkeelle. Poimimme aamupalaa eri kojuista, maistelimme vahan sita ja tata. Turisteja oli huomattavasti enemman liikkeella kuin edellisena iltana, valitettavasti. Ymparisto naytti edelleen kauniilta, vaikkakin erilaiselta. Linnut olivat ihan hassuja: ne olivat valloittaneet veneet, niinpa naytti silta, etta kalastajat kuljettivat niita veneillaan kalastamisen sijaan. Hih :)

Linnut olivat veneissä enemmistössä.

Xitangista paatimme jatkaa Tongliin. Lue seuraava osa, jos haluat tietaa, mita siella tapahtui :)

Ps. Vasta jalkeenpain meille selvisi, miksi emme Xitangissa joutuneet maksamaan normaalia sisaanpaasymaksua kaupunkiin: olimme saapuneet niin myohaan, ettei paikalla ollut enaa vartijoita perimassa maksua :)

Avasin ystävän Facebook-viestin aamulla.

“en tiiä kuulitko jo, mutta täällä on tänään tapahtunu aivan järkyttävä juttu..:( Tuusulassa 18-vuotias abi poika ampui rehtorin ja 7 koulun oppilasta. :( Aivan kamalaa oikeesti. Se amoui itseään päähän ja on kriittisessä tilassa. Ajatukset on nyt vain siinä asiassa.”

Ei, en kuullut jo. Nyt kuulin.

Yritin kyllä yöllä — iltakuudelta Suomen aikaa — päästä Hesarin verkkosivulle, mutta yhteys oikutteli taas.

Niin, ja olihan äitikin koettanut soittaa niihin aikoihin. Ilmeisesti syystä.

Herätin Annan ja kerroin asiasta. Huomenta rakas.

Kun selvisin töihin pääsin lukemaan asiasta enemmän. YouTube-videot, oppilaiden hätä, Auvisen halveksunta ihmisyyttä kohtaan. Hengittelin syvään.

Myös Ville Seurin — ystäväni Hesarilta — soittama puhelu Jokelan kouluun järkytti. Uskon, Ville, että on tuntunut kauhealta.

Tuntui pahalta olla täällä päässä maailmaa. En tiennyt, mitä tehdä.

Lueskelin uutisia, ja kun oman toimiston väki näytti olevan saapunut töihin, nousin seisomaan ja koetin kertoa jotain asiasta. Pidimme hiljaisen hetken.

Ei siksi, että heidän tarvitsisi välittää kaukaisen maaläntin tapahtumista. Oli vain itsekäs olo. Halusin tunteen, että olen tehnyt edes jotain kunnioittaakseni poismenneitä ja eläytyäkseni heidän läheistensä kauhuun.

Seisoin 10 kiinalaisen keskellä, ja tuli itku. Sopersin jotain siitä, että pelottaa, etteivät tällaiset tapahtumat jää tähän. Suomi on muuttunut.

Ihan alkuun olennaisin. Osaan ampua jouskarilla!

Ja joo, kyllä tässä piti ihan oikeasti osua tuohon muovipulloon, ei noihin tylsiin maalitauluihin.

Sitten asiaan:

Käytiin neljä päivää “reppumatkailemassa” Hangzhoussa ja Nanjingissa.

Käytännössä päädyttiin neljän tähden hotskuihin, koska a) hostellit oli täynnä ja b) parikymppiä yöstä per nokka ei vaan hajottanut.

Ajateltiin, että Hangzhou on joku kiva kylä järven rannalla. Kartalla se näytti siltä.

No, se onkin kuuden ja puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Se on myös koko Zhejiangin provinssin pääkaupunki. Sijaitsee 180 kilsaa lounaaseen Shankusta.

Hangzhou on kuuluisa järvestään:

Järveä sillalta. Tämän mitäänsanomattoman kuvan idea on, että tuo lintu ei ole oikea lintu. Noita erilaisia leijoja ihasteltiin pitkin reissua.

Lammikkoa kipusimme katsomaan läheiseltä kukkulalta. Sinne päätimme suoria oikeaa salareittiä, joka lähti erään puolislummimaisen asuinalueen keskeltä.

Kinttupolulla metsän keskellä tuli kynppiminsan kävelyn jälkeen kummia vastaan. Kukkulanrinteen tasanteella kasa ikäihmisiä pelasi korttia.

Vanhukset yllättävät, kun sitä vähiten odottaa.

Valitsimme huipullakin reittimme siten, että vältimme turistitemppelit ja viralliset näköalapaikat. Tältä järvi näytti puiden siimeksestä.

Aika Suomi. Nuo pienet ovat veneitä, joita järvellä oli paljon. Saattaa vaikuttaa siltä, että tämä kaikki ei olisi miljoonakaupungin keskellä, mutta se onkin osa Hangzhoun vetovoimaa. Järveltä joka suuntaan on kiireistä metropolia.

Järven lisäksi Hangzhoun toinen hyve olivat maittavaa sapuskaa tarjoavat ravintolat, joissa kävimme nakertelemassa paikallisia herkkuja.

Eräässä tunnetussa syöttölässä tilasin pahaa aavistamatta haudutettua ankkaa. Tuloksena oli kahdeksan litran kattila, jossa lillui kokonainen lintu. Maistui tosin erinomaiselta, mutta kyllä sisäinen wannabe-kettutyttö hapuili taas nitroja. Onnistuin heittämään lientä (kasvissyöjä-)Annan päälle kauhalla ihan reilusti, minkä jälkeen neiti Oikarinen halusi suorittaa linnun annostelun.

Herkkudrinkit olivat matkan teema. Kävimme molemmissa kaupungeissa lähes kymmenessä yökerhossa tai baarissa.

Dustinin katse harhaantui hetkeksi, ja bam, pääsin ikuistamaan näyttelijälegendan Kiinan-lomallaan.

Hangzhoussa vietimme neljästä päivästä puolet. Kaupunki ei kuitenkaan vakuuttanut täysin, jotain puuttui. Hauskoja yksityiskohtia oli kuitenkin yllin kyllin. Kuten tämä paikallisen stadionin kupeessa nököttävä sulkapalloilijapatsas, joka näyttää siltä, kuin saisi vesipyssystä kesken erän.

“Ääää! Ei saa!”

Nanjing sijaitsee vastaavasti reilun parin sadan kilometrin päässä Hangzhousta luoteeseen / pohjoiseen. Otimme junan.

Väkeä asemalla kuin Stadissa ikään.

Matkalla Nanjingiin näimme kirjaimellisesti satoja tällaisia omakotitaloja.

Siisti linna, bro. Tosin se olisi siistimpi, jos se ei näyttäisi tuolta.

Lähdimme matkaan seikkailuasenteella, emmekä tienneet kohteista etukäteen oikeastaan mitään. Nanjingkin paljastui pientä kylää isommaksi. Itse asiassa asukkaita oli sitten sielläkin yli kahdeksan miljuunaa.

Nanjingin rautatiaseman edustaa.

Hotellissa meidät otti vastaan neiti, jonka nimi oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Tai siis, niin. Nimi oli kauhuelokuva.

“Heeereee’s Johnnyyyy….”

Nanjingissa koimme erään koko reissun kohokohdista. Tästä ei tietenkään ole mitään kuvamateriaalia todisteena, sillä kamerasta hukkui akku.

Etsimme taksia kaupungin keskeltä laidalle, Kungfutse-temppeliin. Paikalle päräytti sillä hetkellä noin 70-vuotias pappa Tuntureineen. Ruosteisen prätkän tarakan tilalla oli noin 80 cm * 80 cm -kokoinen puinen alusta, jossa oli 20 cm korkeat ohuet kaiteet ja tyyny pehmikkeenä.

Katsoimme toisiamme, tingimme hinnan 50 RMB:stä 20:een ja hyppäsimme kyytiin. Big mistake (ylläri).

Pappa kaasutteli halki Nanjingin hullun liikenteen meidän hikoillessa rystyset valkoisina takapenkillä. Käänsimme vastaantulijoiden päitä aika huolella ja eräs prätkäjätkä ajoi jopa liikennevaloihin viereemme vain selittääkseen, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään länsimaisen uskaltavan tuohon kyytiin.

Soitin matkalta Shanghaihin Seppälän Rikulle (halvat paikallispuhelut), että jos tästä ei selvitä, niin ainakin joku tietää, mikä meni vikaan. Puolessa välissä kyytiä olimme kuitenkin tottuneet menoon, ja kokemus oli lopulta varsin ikimuistoinen ja hauska.

Anna oli selviämisestä niin kiitollinen, että löi kuskisedälle sen alkuperäisen viisikymppisen käteen ja kaikki voittivat. (Annan vanhemmille: Noin yleisesti ottaen tyttärenne on ihan hyvässä turvassa kanssani. Tämä oli poikkeus, joka toistuu aniharvoin.)

Nanjingissa tärkein kohde oli meille paikallinen vuori, jossa olisi ollut nähtävää moneksi päiväksi. Ylös mentiin taas hiihtohissillä.

Taustalla Nanjing, joka ei oikeastaan näy.

Hissi kohosi kiitettävän jyrkästi.

Esimerkkikuva kaupungin vähiten asutetusta alueesta, joka vuorelta näkyi. Kaikkialla muualla rakennuksia oli enemmän ja ne olivat korkeampia.

Törmäsimme huipulla suureen viisaaseen. Kuulin matkan jälkeen, että varpaita hiplaamalla olisi saanut siunauksen.

Lopuksi suorimme samalla vuorella sijaitsevaan Sun Yat-senin mausoleumiin. Kaveri on siis modernin Kiinan isä (hoiteli Qing-dynastian päiviltä), vaikka olikin Kuomingtanin miehiä (ei siis ihan sama puolue, kuin joka nykyään pyörittää putiikkia).

Aikanaan 20-luvun lopulla talon rakentamisesta on ollut kova suunnittelukisa, ja tällainen siitä sitten tuli:

Stairways to upstairs.

Ylhäältä näkymä oli rauhoittavampi…

…Mutta se ei tarkoita, että kivin duuni olisi olla heppu, jonka vastuulla on paikata nämä 392 porrasta.

Siinä reissukohtaloita. Paljon kivaa jäi ikuistamatta, sillä kamera tosiaan hyytyi yhdeksi päiväksi neljästä.

Loppukevennyksenä ote paikallisesta lehtimainoksesta. Länsimaisten nimien yhdistäminen sukupuoliin ei ole paikallisten copywriterien corea.

Betsy, listen… Maybe we could get together some time?

Kiinan kansasta 38 prosenttia asuu tällä hetkellä kaupungeissa. Luvun lasketaan tuplaantuvan vuoteen 2020 mennessä. Suurin aatteellinen suuntaus maassa on keskittyminen rahantekoon.

Shanghaissa on 4 000 pilvenpiirtäjää (enemmän kuin Jenkkien itärannikolla yhteensä) ja 1 000 lisää rakenteilla.

Kiina käyttää parhaillaan 40 prosenttia maailmalta liikenevästä betonista ja 90 prosenttia teräksestä. Rakennusprojektit seisovat muualla tämän vuoksi.

Shanghain tsembaloissa köyhiä kohdellaan kuin tylsäksi käyneitä kotieläimiä, joilla ei ole valtaa siihen, mitä heille ja heidän ympäristölleen tapahtuu.

Lainaus Time Out Groupin Shanghai-kirjasta, josta poimin myös noita edeltäviä lukuja:

“The rapid development of Shanghai has come at great social cost, with entire quarters of the city having been bulldozed to make way for the gleaming skyscrapers.

The demolished blocks were largely home to the city’s poor, but the authorities and their private partners have made forced aquisitions of property without proper compensation and a contempt for fairness.”

No mitäs köyhille sitten tapahtuu?

“Tenants in poorer areas whose buildings are under threat of demolition are regularly offered derisory sums of money that are completely insufficient to allow them to buy into the new development; instead they are offered alternative accomodation far from the centre.

In wealthier areas, the compensation is greater.”

No miksi ne ei valita?

“There’s no appeal to the law or the police, and those who make a stand are frequently intimitated and physically attacked.”

Pari kyssäriä tulee mieleen. Miten ja missä vaiheessa sorretut reagoivat kehitykseen? Millä tavoin Kiina maksaa hinnan talouskasvustaan?

Sillä kai se hetki kuitenkin koittaa? Koetin fiilistellä sitä siinä aiemmassa mininovellissa.